Puretaanpa vähän

Niin se pahin tuska alkaa helpottaa, yhtenä syynä lienee se, että työt alkoi, ei ehdi kuluttaa päiviään miettimällä kaikkea mitä on toisin ja mitä puuttuu. Kissojen käytöskin alkaa olla normaalia, Piippa veti eilen rallia niin, että ihan uuvahti, Martti on avannut sanaisen arkkunsa ja Leevi tulee pöydälle kerjäämään ruokaa. Kyttään kissojen käytöstä kuitenkin ehkä turhankin innolla, ihan hyvin niillä menee, Leevilläkin, josta eniten olen ollut huolissaan. Se on yhä se sama Jäyhä Jököttäjä, joka ei pistä pahakseen jos mamma hellyyspuskassaan suukottelee päätä ihan älyttömästi. 

Mikä tässä sitten muuttui? No ainakin se, että (toistaiseksi) oon saanut nukkua makkarin ovi auki ja yöt on menneet rauhallisesti. Leevi tulee illalla hakemaan rapsuja ja jää hetkeksi pötköttelemään viereen, sitten siirtyy muualle nukkumaan. Piippa tulee sinne joskus yön aikana, se makaa jalkopäässä sängyn reunalla aamulla kun herään. Martti kirmaa sängyn alle silloin, kun menen nukkumaan, luulee, että kissat poistetaan sieltä, mutta se ei joikaa yhtään. Jonkun kerran olen luullut Lillin hyppäävän sängylle, odotan sen tulevan kyljelle ennenko muistan, ettei se enää tule. 

Sekin on muuttunut, että olen huomannut olevani enemmän helpottunut, kuin surullinen siitä, ettei Lilliä ole. En tajunnut, millainen stressin aihe sen jatkuva sairastelu oli. Muistan kyllä miten huokasin aina kun se aloitti mun härkkimisen, kärtti huomiota kaiken aikaa ja tiesin siitä, että se voi pahoin. Lisää huokauksia kun kuulin sen oksentavan jossain ja yritin ehtiä paikalle paperin kanssa, että se sais oksennettua sen päälle. Ja kotiin tullessa tai aamulla kiersin etsimässä yrjöpaikat siivotakseni ne. Lillin takia ostin tekstiilipesurinkin, koska matot oli jatkuvasti oksennuksessa. Miten ahdisti, kun se halusi leikkiä pallonhakua ja miten se sitten usein torppas siihen, että sitä kutitti ja piti pysähtyä kesken kirmailun itseään kirputtamaan jostain, siinä sitten unohtui leikit. Mutta siltikin on ihan kamala ikävä. On ikävä kaikkia hyviä hetkiä, niitä aikoja kun se välillä voi paremmin. Ne ajat vain kävi lyhyemmiksi kaiken aikaa ja Lillin ihorikot paheni. Kutitukseen auttoi kortisoni, mutta oksentelua ja ihorikkoja se ei poistanut ja lääkäri ei mielellään olisi kortisonia pistänytkään, kun se on sitten pahaksi muuten, pitkässä juoksussa. Mutta koska se oli ainoa, joka edes johonkin auttoi, niin pistihän se. Sain kortisonia myös tablettimuodossa kotiin kokeiltavaksi, mutta se oli sellasta taistelua saada Lilli ottamaan puolikas pieni tabu, että päätin antaa olla. Kun olin saanut rakennettua niin hyvän luottamuksen meidän kahden välille, en halunnut rikkoa sitä saadakseni vain kutinan pois, kun muuhun siitä lääkkeestä ei ollut apua. 

Aiemmin Lilliä tutkittiin ja otettiin hurja määrä kokeita, tuloksena terve kissa. Tuijotin silloista eläinlääkäriä, että "Niin... mulla on terve, sairas kissa?" "Niin se on." vastasi eläinlääkäri, koska tän kuuden vuoden aikana ei kukaan keksinyt, missä vika. Silloin joskus sain myös purkillisen jotain ruokaa eläinlääkäristä, mutta siihen ei Lilli suostunut koskemaankaan. Nyt huhtikuussa sain toiselta eläinlääkäriltä ohjeeksi ostaa joko Hill's z/d-ruokaa tai sitten Royal Canin oliko se nyt sitten Feline Hypoallergenic raksuja ja syöttää sitä/niitä kahdeksan viikkoa, jolloin oireilun pitäisi poistua jos se on ruuasta kiinni. Ostin ensin mainittua märkänä ja kuivana, mutta kuivaruokahan sai aikaan karsean reaktion yörjöilyn suhteen. Sitten toista kuivaruokaa, joka ei kelvannut oikein kenellekään ja siitäkin tuli samat oireet. Pidättäydyttiin sitten pelkässä märkäruuassa, jota Lilli ihmeekseni söi ja koska se söi, niin söi muutkin. Alku näytti hyvältä ja ajattelin, että jospa tässä olisi pelastus, mutta ei se auttanut sekään, ihon oireilu hissuksiin paheni ja päätin, että jos oksentelu taas alkaa, niin siihen se kokeilu ja Lillin elämä sitten loppuu. Hetken meni lähes ilman oksennuksia, ne satunnaiset pahoinvoinnit ei kestäneet kuin päivän tai kaksi, mutta sitten tilanne hissuksiin paheni kaikin puolin. Olisin kissa-aknen kanssa tullut vielä toimeen, mutta avohaavojen kanssa en, kuten en oksentelunkaan. Oksentelu vaikutti koko laumaan lamaannuttavasti, jos Lillin hyvänä aikana purkkiaruokaa saattoi mennä viisinkin purkkia päivässä, niin huonoina aikoina pärjäsi yhdellä ja siitäkin saattoi joutua heittämään osan pois, koska muut ei syöneet, kun Lilli ei syönyt. Nyt sitten on tilanne, että mulla on kaks laatikollista z/d märkäruokaa ja pussillinen Royal Canin kuivaraksuja, jotka ei kelpaa kenellekään. Aattelin viedä ne paikallisen Esyn pakeille jonain päivänä.   

Näissä tunnelmissa tänään. Pistetään nyt vielä kuva, jossa riiviö on lähellä mammaa, yhtään enempään tuo ei kykene, mutta hyvä nonkin. Kehräyksen ääni pitää tuohon vain kuvitella, kyllä se siellä on.