Ei, korona-aika ei ole vaikuttanut kirjoitteluun mitenkään, ihan vaan laiskuus. Maata mullistavia asioita ei ole tapahtunut, kaikenlaista pientä toki, mutta pääasiassa nekin on jo kerrottu aiemmin. Kesän lämpö ja välillä hemmetin helle on koetellut lähinnä henkilökuntaa, joka havainnoi, että kissojen ruokailussa (sehän se on pääasia ollut jo vuodesta 2014) tapahtuu sellainen ihme, että ruoka ei maistu ja eihän se maistu, kun ei kuluta, kaikki helteiset päivät menee maatessa milloin missäkin. Kun viilenee, alkaa evästä taas kulumaan normaalisti.
Kissoilla ei edelleenkään ole pääsyä makkariin öisin, koska Leevi ei pääse tavoistaan vaan jollottaa ja raapii ovia tylsyyksissään joskus aamuyöstä. Viimeisin sähkömattokin sanoi sopimuksen irti enkä löytänyt uutta, niin laitoin piikkimaton (sen jonka päällä ihmiset makaa kun se tekee kuulema hyvää verenkierrolle, tehköön, minusta se on kidutusväline) oven eteen ja virittelen siihen illalla sitten esteet sivuille niin, ettei kissat pääse ovea raapimaan, on toiminut ihmeen hyvin.
Leevistä on tullut varsin läheisyyskaipuinen, mitä se ei aiemmin ole ollut. Ehkä se alkaa olla vanha? Se ei edelleenkään välitä Piipan ja Martin seurasta, ehkä vielä aiempaa vähemmän. Joskus se Piipan kanssa rällää ja jahtaa sitä kuten Lilliä aikoinaan ja aivan kuten aikoinaan riehaantuu liikaa pyllyasioista ja saa Piipan parkumaan kun pureutuu kiinni.
Martti juttelee edelleen kovasti ja on viisastunut viimein joissain asioissa, ihmeekseni se tuntuu ymmärtävän puhetta. Iltarutiineihin kuuluu makkarin oven sulkeminen ennen kissojen iltanamirientoja, Martti aina ryllistää makuuhuoneeseen ja sitten minä seison ovella ja sanon "Tule tule!" mihin Martti vastaa naukaisulla ja katsoo silmiin samalla kun kävelee makkarista pois. Se kontaktin otto on joka kerta ilo ja hämmästys vaikka toistuu päivästä toiseen. Se ymmärtää myös kun sanoo "ei nyt" jos se tulee huomiota vaatimaan huonona hetkenä. Varmaan muitakin ihmeellisiä ymmärryksen hetkiä sillä on, mutta nämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen. Riiviö se on edelleen, ei tykkää olla sylissä eikä pideltävänä, mutta mitäpä siitä, saahan sitä olla sellainen. Kyllä mä sen syliin aina välillä otan, että huomaa ettei se maailmaa kaada ja on se sen verran älynnyt asiasta, ettei tartte singahtaa karkuun kun lasken lattialle. Häntä kyllä ruoskii närkästyksestä, mutta rapsut on kuitenkin niin ihania, että jää hengailemaan jalkoihin niiden toivossa.
Piippa on Piippa, sen kohdalla ei ole tapahtunut mitään muutoksia. Se viihtyy edelleen enimmäkseen yksin, mutta sietää Marttia paremmin jos Martti vain malttaa olla pesemättä sitä ja toisaalta jos se ite malttaa vastustaa vimmaa putsata Martin korvat. Nämä asiat jos loksahtaa kohdilleen, tuloksena on tämä tilanne.
Lilli on jatkuvasti edelleen mielessä, mitä se tekisi ja miten se olisi. Tässä yks päivä tajusin, että hellan nappulat on saaneet olla rauhassa (laitan silti sulakkeista hellan ja uunin pois päältä aina kun en käytä) ja jääkaapin ovi ei ole ollut kertaakaan auki sen jälkeen kun Lilli siirtyi kissaenkelien kerhoon. Toisaalta täällä ei ole enää vedetty hillittömiä ralleja, vedetty pataan leluja ja kukaan ei keksi mitään jännää tai kokeile onneaan vaikka jonnekkin kiipeämisessä. Lillin viisautta on kova kova ikävä, mutta toisaalta oma elämä on helpompaa, kun ei tarvitse jatkuvasti murehtia sen vointia.
Tämmöstä tänne, lepposaa kissaelämää.