Olin suunnitellut muuttoa pitkään, mutta venyttänyt ja venyttänyt asiaa, koska asuinpaikka oli niin näppärä sijainniltaan. Enemmän kuitenkin vaakakupissa painoi se, etten viihtynyt asunnossa, ärsytti ettei nähnyt kuin naapuritalon ja vuokrakin nousi nousemistaan, kunnes totesin, ettei todellakaan ole enää varaa. Tarjottiin asuntoa, jossa ei ole hissiä (luhtitalo), mutta jossa on näkymä puihin ikkunoista, partsi lasitettu ja tarpeelliset palvelut vieressä, niin päätin asunnon ottaa. En ehtinyt sitä näkemään, koska edellinen vuokralainen ei ollut paikkakunnalla kun asunto jo piti ottaa vastaan ja lopputulema olikin hienoinen ylläri, jota en ala avaamaan sen enempää, asiat kuitenkin lutviutui varsin kivasti loppujen lopuksi. Itse muutostakin voisi kirjoittaa novellin, sen verran persielleen meni kaikki, mutta jääköön sekin, koska tää on kissablogi. Olin jo etukäteen, edellisestä kerrasta viisastuneena, päättänyt, että kissat muuttaa ihan ekana, kaverin ystävällisellä kyytiavustuksella. Mietin miten nakitan katit kuljetusbokseihin, mutta Leevin ja Piipan osalta se menikin ihan sujuvasti, toista oli Martin kanssa. Ei auttanut namit eikä mitkään, se katsoi ilmeellä "mua et huijaa" ja sinkosi karkuun muuttolaatikoiden syövereihin. Ei toivoakaan siis saada sitä satimeen, joten varoitin muuttomiehiä punaisesta salamasta, joka saattaa sinkoilla jaloissa ja kaksi kolmesta muutti uuteen kämppään, muuton ajaksi suljettuun huoneeseen.
Kun muutto oli ohi, muuttomiehet kertoi Martin jääneen pienempään makkariin ja minä lähdin hoodeille loppusiivoamaan ja ennen sitä koittamaan onneani kissan kiinni saamisessa. Raasu kykötti makkarin nurkassa ja minä asettelin kuljetusboksia nenän eteen, että menepä sinne. Ei mennyt, sai hepakat ja alkoi sinkoilemaan pitkin makuuhuonetta hyppien kohti nurkkia (en tajua mikä siinä oli pointti) niin korkealle, etten tiennyt sen moiseen kykenevänkään. Tätä rallia kesti hetken, epätoivon vimmassa yritin välillä saada kissan lennosta sinne boksiin, mikä olisi saattanut jopa onnistua isommalla boksilla ja vielä paremmin jos se olisi ollut joku päältä avattava systeemi. Martti viimein väsähti niin, että vain läähätti, minä olin jännityksestä niin hermona, että kädet tärräs, asetin taas boksin kyköttävän Martin eteen ja sanoin "mene nyt sinne", ei tapahtunut mitään, varovasti koskin pyllypuolelle ja se syöksyi sinne boksiin kuin salama ja minä länttäsin luukun kiinni huokaisten helpotuksesta. Kuvittelin sen raivoavan siellä vankilassaan kun kannoin sen vessaan (koska aioin imuroida ja Marttihan pelkää sitäkin kuollakseen), mutta se oli aivan hiljaa. Kun jossain välissä aina vilkaisin sen vointia, se makoili aivan rauhallisena, kuin ei koskaan muuta olisi tehnytkään, loppu sujui hyvin ja sain viimeisenkin karvapylperön uuteen kotiin.
Uusi asunto oli kaikille muille jännä, paitsi Leeville. Se tutki asunnon, otti sen haltuunsa ja mitään ongelmaa ei ollut missään vaiheessa. Se onkin kodinvaihtaja, niin kai se on jo tottunut, että elintila saattaa vaihtua eikä siitä kannata hötkyillä. Piippa itki alkuun ja kaikki uudet äänet, myös ne joita en edes kuullut, oli turhan jännittäviä. Martti piilotteli pari päivää sohvan alla, sitten se otti piilokseen makkarin verhon tauksen, jossa se vietti ainakin viikon, kävi vain evästämässä ja vessa-asioilla. Pari yötä annoin kissojen nukkua mun kanssa, mutta se oli taas sellaista vemmellystä, että päätin jatkaa totuttuja rutiineja ja Marttikin sai siitä heti kiinni, rutiinit on tärkeitä! Se tuli hakemaan iltanamit entiseen tapaan ja sain makkarin oven kiinni yöksi. Nyt kun muutosta on kulunut kuukausi, voisin sanoa, että alkaa olla melko normaalia.
Piipan käytökseen on tullut sellainen uusi puoli, että se ei enää pelkää pesukoneen ääntä. Jätin tarkoituksella oven auki ensimmäisellä pyykkikerralla, koska kissojen juomapaikka sijaitsee tällä hetkellä vessassa, kiitos Leevin joka yritti rällätä painavan lasikulhon kumoon riekkuessaan. Piippa ei inahtanutkaan eikä osoittanut mitään pelon merkkejä, joten vessan ovi on edelleen ollut auki pyykätessä.
Ei pelvoita!
Martti on ottanut mallia Leevistä kaikessa missä ei tarttis. Se aivan sumeilematta hyppii keittiön tasoille ja tassuttelee ympäriinsä kuin kuningas. Entisellä kämpällä se ei tehnyt sitä koskaan, ainakaan niin, että olisin nähnyt. Leevihän paskat nakkaa mun hätistelyistä, se hyppää pöydälle jos sitä huvittaa ja täällä välillä jää oikein patsastelemaan siihen. Jos yritän esittää pöyristynyttä ja kysyn "Kuka meni pöydälle!!?", se katsoo kuin sanoakseen "Minä." ja asiasta ei sen mielestä tartte enempää keskustella. Martti on myös alkanut raapimaan ovia, mitä se ei myöskään ole aiemmin harrastanut, nyt siis on kaksi, jotka päättää vaatia pääsyä tuulikaappiin, parvekkeelle tai vaatekomeroon raapimalla vimmaisesti kyseistä ovea. Joku jännäpaniikki Marttiin on kuitenkin jäänyt, se ei tykkää luhtikäytävältä kuuluvista äänistä, se kipittää muristen eteiseen ja sitten jonnekin piiloon. Se ei myöskään tykkää kun vedän takkia päälle, sinkoaa aina karkuun, mikä on minusta hieman erikoista. Vanhat pelot on edelleen jäljellä, ei kestä siivouskaapin oven avausta eikä muovipussien avauksesta syntyvää ääntä, varsin traumaattinen tapaus koko kissa. Onneksi se nauttii selvästi siitä kun välillä näkee jonkun tirpan, se on niitä nähnyt viime vuosina vain Youtubesta, raasu.
Alkaa helpottaa
No worries.
Siinä hän pönöttää, häpeilemättä.
Mattoja pitää hankkia, laminaatti (vihaaaaaaan laminaattia) on karmea lattiamateriaali, kissoilla tassut sutii niin, että varsin näppärä Piippakin lipesi kun yritti hypätä raapimapuuhun ja se sähköistää niin, että kaikki saa räpsyjä kaiken aikaa. Niin ja se meteli mikä syntyy, jos mitään tipahtaa laminaatille, olin jo unohtanut sen edellisen kämpän vinyylilattia ihanuudessa, mutta ekan kerran namuja nakellessa se kyllä palautui mieleen varsin elävästi. Näillä nyt mennään ja yritetään.
