keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Leevi

Alkuaikojen horinat Leevistä tässä. Leevin suhteen ei oikeastaan ole paljon päivitettävää. Se on jäyhä jököttäjä edelleen, mutta Piippa on tuonut siihen vähän eloa lisää. Alkuun Leevi oli se, joka Piipan hyväksyi nopeasti ja yritti sitä hoivata (josta Piippa ei välittänyt vaan alko aina riehumaan), sittemmin se on ollut sitä, että Piippa riehuu sen kimpussa ja Leevi suhisee, se kun ei oikein vakuuttavasti osaa sähistä. Naurattaa kovasti, kun se suhisee välillä ihan varmuuden vuoksi vaikka ketään ei olis lähelläkään. Se kyllä osaa leikkiäkin Piipan kanssa, Lillin kohdalla homma menee useimiten tappeluksi kun Leeville tulee vimmainen himo nousta selkään, leikatulla kollilla. Viimeksi tänään se on ahdistellut Lilliä niin, että piti ihan puuttua asiaa kun toinen ei saanut liikkua asunnossa yhtään ilman Leevin seuraamisia ja niskaan pureutumista.

Leevi on raksukissa. Ummetusta ei juuri ole ollut, koska raksujen määrä on rajallinen. On ollut pakko antaa periksi niiden suhteen, jos mielin nukkua öisin, Leevi alkaa jollottamaan kovaan ääneen ja raapimaan ovia jos on mielestään raksuvajeessa. Märkäruokakin menee ihan hyvin nykyään, kun käytössä ei ole soosillista ruokaa, sehän söi aiemmasta ruuasta vain kastikkeen ja sitten huuteli raksujen perään. Yritän tarjota raksuja edelleen jostain muualta kuin kupista. Leevi ei tykkää siitä, käy härkkimässä toiveikkaana, että jos heltyisin, mutta sitten kaivelee hyvin surkean oloisena raksun kerrallaan aktivointilelusta. Se pelkää, että joku vie sen vaivalla kaiveltun raksun, niin sitten on kauhea hätä syödä se kun viimein saa sen eteensä, raukka. <3



Leevin kohdalla on kyllä tullut usein mieleen, että se olisi onnellisimmillaan ainoana kissana.Se kun ei erityisesti välitä leikkiä ja toisaalta on nii kiltti, että jättää kaiken jos toinen tytöistä jotain tulee vaatimaan. Se rakastaa laser-leikkiä esimerkiksi yli kaiken, mutta koska Piippa tulee siihen riehumaan myös, niin Leevi ei sitten leiki. Jos Piipan sulkee makkariin, se alkaa huutamaan ja Leevin leikki loppuu sitten siihen, kun sen pitää mennä nuuskimaan ovea kovin huolissaan.

Leevin kanssa eläminen on aika hiljaista ja tasaista. Mamman mussupoika tykkää, että on liian painava vähän kaikkeen, niinpä se ei tule esimerkiksi ikinä syliin. Se saattaa kulkea varovasti yli, silleen, että hypähtää, koko painollaan se ei astu ikinä päälle. Jos istun sohvalla, se tulee toisinaan siihen käsinojalle ja siinä sitä sitten pitää silitellä, lussuttaa sen korvia (se rakastaa sitä!) ja kehua komeaksi pojaksi. Toinen kammopaikka on uusin kiipeilypuu, joka heiluu kun siihen hyppää, Leevi kyllä menee siihen, mutta se ei ole yhtään niin kiva kuin nyt partsilla oleva vanha puu, joka sisällä ollessa oli pultattu seinään. Niinpä Leevi tavallisesti käyttää kiipeilypuuta vain matkalla seinähyllyn päälle, joka tuntuu tukevalta. Onhan se toisaalta ihan fiksua, se painaa ihan kiitettävästi ja on syytäkin varoa, ettei satu haavereita. Siihen kun lisätään se, ettei Leevi ole ketterin kissa maailmassa, niin katastrofin ainekset alkaakin olla aika hyvin kasassa.

Kuvaamisenkaan suhteen ei ole tapahtunut muutosta. Kun ei tykkää, niin ei tykkää. Ois kiva saada kuvattua Leevin kauniita silmiä, mutta jos se ei lähde paikalta pois, niin sitten se näyttää tältä:

En katso!!!

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Lilli

Kun aloin pitämään blogia, kirjoitin molemmista kissoista erikseen jutun, että millasia karvapyllyjä ne on. Lillistä juttu on tässä, nyt ajattelin päivittää sen.

Lillistä ei vieläkään ole sukeutunut sylikissaa, mutta se tarvitsee kuitenkin läheisyyttä ja välillä sitä pitää tankata. Se tulee sillä lailla "syliin" että menen sohvalle ja nostan jalat pöydälle/rahille, niin se tulee siihen jalkojen päälle makaamaan, se piisaa hyvin eikä se siinä kaipaa silittelyjä eikä mitään. Toinen on se, että se tulee tähän tietokonepöydälle ja alkaa haromaan mun paitaa, siitä tiedän hakea "kissapussin", joka nykyään on tehty fleece-ponchosta. Laitan sen päälle ja se kiipeää sinne pussukkaan ja makoilee siellä huristen sen minkä makoilee. Välillä rapsuttelen sitä tai taputtelen kehuen hyväksi tytöksi ja katti vaikuttaa erinomaisen tyytyväiseltä elämäänsä. Kun alkaa piisaamaan, se kiipeää pois.

Lilli on myös mun alituinen seuralainen. Vessaan tietenkin tullaan perässä, vaikka se olisi nukkumassa ollut ja ajattelen, ettei se viitsi. Kyllä viitsii. Yöaika on ainoa jolloin se ei sinne seuraa, se kaiketi ymmärtää, etten lähde mihinkään vaan tulen takaisin nukkumaan.. miten se sen ymmärtää, on arvoitus. Lilli myös nukkuu vieressä kaiket yöt, eikä vaihda muualle välillä, kuten nuo toiset. Tuossa kun olin kipeänä ja nukuin toista vuorokautta putkeen, niin se mikä pysyi, oli Lilli tyynyn vieressä. Se oli jotenkin niin hellyyttävän suloista, että meinasin pakahtua! Joskus yöllä ojennan käden, tunnen sen siinä vieressä, pitää varovasti vähä silittää ja sitten jatketaan unia. <3

Välillä kutsun Lillia Touhumummoksi. Sillä on vissiin vähän lyhyemmät jalat, koska sen kävely tai jolkottaminen on sellasta töpöttävää. Se on hupasaa seurattavaa ja se vaikuttaa hyvin touhukkaalta kun se mennä töpsöttää päättäväisesti minne nyt sitten onkin menossa. Kun se on liikkeellä, sillä tuntuu olevan aina joku proggis menossa, se tutkailee paikkoja, kaivelee lelulaatikosta leluja tai sitten kuljeksiessa aina tassulla jotain käpistelee. Se on myös aivan ylettömän kiinnostunut kaikesta mitä teen, pitää päästä mukaan ja työntää nenä joka paikkaan, vaikka jos yritän kuvata ohran kohtaloa kissojen hampaissa.

Photobomb-viikset

Lilli on tietysti hyvin viisas kissa. Se osaa esimerkiksi lopettaa tekemisensä kun sitä kieltää. Kovin usein ei tartte, mutta lasipintojen raapiminen on sellanen, että siitä tulee sanottua, koska se villiintyy siihen ihan tyystin ja raapimisen vauhti vain kasvaa. Ei sen päivällä niin väliä, mutta nukkumaan mennessä en jaksa moista kuunnella. Jostain syystä (ehkä siitä on tullut yhteinen iltarutiini?) se aina, kun olen laittanut verhot kiinni ja oon päässy peiton alle, menee ikkunalle ja haroo verhoa auki niin, että pääsee raapimaan lasia ja pitää kurnuttaa samaan aikaa. Kun sanon tietyllä äänensävyllä sen nimen, se kääntyy katsomaan ihan kuin olisi hyvinkin yllättynyt ja sitten pika pikaa pitää tulla luokse, että "Niin?" Se tietää myös mitä tarkoittaa sana "perkele" jota tulee käytettyä joskus kun kissat vetää iltarallia ja se äityy sellaiseksi, että alkaa tavarat lentelemään. Lilli kipittää makkariin pikavauhtia ja tulee sieltä kohta takaisin niinko ei olis muualla ollutkaan. Ei se sitä estä, etteikö rälläämistä vois aloittaa uudelleen, mutta pahin riehuminen ainakin laantuu.

Lillin erikoisuus on pallon tuominen. Palloleikit on ainoa mistä se innostuu, se ei välitä laserista, huiskista eikä muusta, mutta pallot on jee. Parasta on, kun se löytää pallon jotain hankalammasta paikasta, se pitää kaivaa sieltä esiin, ottaa suuhun ja kovasti kuristen tuoda mulle. Sitten se pitää heittää ja sen perään kirmataan innolla, mutta jotta leikki jatkuisi, heiton pitää olla Lillin mieleinen. Jos mun sihti on huono ja pallo ei lennä vaikkapa parvekkeelle tai sohvan taakse vaan jää lähettyville, Lilli näyttää suorastaan pettyneeltä eikä tee mitään.

Lilli on nykyään myös erittäin hyvää pataa uusimman tulokkaan Piipan kanssa. Lillin vuoksi Piipan hankin ja olin aivan epätoivoinen, kun näytti siltä, ettei se hyväksy kakaraa ollenkaan. En olisi uskonut, että menee niin pitkään kuin meni, että se tottui ja hyväksyi Piipan, mutta kun se tapahtui, on ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteita ihan riittämiin! Kun Piippa kävi steriloitavana, jännitin miten Lilli siihen suhtautuu, ihan turhaan. Lilli oli mitä hellin toipilaan hoitaja, kävi pesemässä ja seurasi miten toinen hoipperehtii ja ei ollut elettäkään mistään vierastamisesta. Nokkimisjärjestyskin on ilmeisesti selvä, Lillillä ei ole tarvetta erityisesti pomottaa, mutta kyllä se on tämän lauman pomo. Sen näkee nykyään vaikka ruokakupille mennessä, Lilli ottaa ekan paikan, vaikka Piippa siihen yrittääkin. Kakara lähtee siitä pois ihan suosiolla, koska Lilli ei (enää) väistä, tassuttamaan ei tartte alkaa, Lillin auktoriteetti riittää.