Joulua kohti

Mistähän sitä alottas. No, Lillin kanssa ollaan käyty lekurissa hakemassa kolmoisrokote, vaikka alun alkaen mentiin sinne uudestaan ilmaantuneiden rupien ja aknen vuoksi. Toki kun ajan olin varannu, Lilli koki ihmeparantumisen juuri ennen tuota päivää, mutta mentiin silti, koska tuo rokote piti saada joka tapauksessa. Lekurissa ei tultu hullua hurskaammaksi Lillin tilasta (paitsi, että se on allergiaa) ja luonnollisesti seuraavana päivänä Lilli aloitti oksentamisen. En lähtenyt enää sen takia uudelleen lekuriin, koska eipä sillekään mitään voi. Lääkäri ehdotteli myös niiden allergiaruokia, viiriäistä ja kania, mutta en suostunut edes harkitsemaan. "Kissat ei luonnossa kania syö" sanoi lääkäri, en sanonut, että harvemmin ne syö tonnikalaakaan. Tai kengurua. No, oksentelua kesti se normaali 6 päivää ja taas palattiin normaaliuteen, paitsi että ruvet ja akne ei näytä lähtevän. Oon nyt lisäilly ruokiin öljyä ajatuksella, että syö tai oo syömättä. Kyllä se on syönyt, mutta tuosta öljystä ei tunnu tykkäävän kuin pojat. Tytöt kääntyy pois kun haistavat, että oon laittanu sitä pöperöön, syövät kyllä sitten kun tajuavat, ettei muutakaan tule, mutta sitä edeltää kauhea härkkiminen ja kinuaminen. 

Sairas, ihan selkeesti :D 

Hommasin tuon lekurireissun jälkeen vihdoin ja viimein kissarattaat. Lilliltä pitäs poistaa hammaskiveä ja Leevillä sitä on myös, mutta en saa niitä yhtäaikaa lekuriin, koska en jaksa kantaa niitä ja taksia vältän jos vaan mahdollista. Tosin sellanen pikkuseikka tässä nyt on, että on talvi ja noiden renkaat on kuin sateenvarjorattaissa = ei kovin hyvä menopeli lumessa. Mutta ostin kuitenkin ja oon kyllä tosi tyytyväinen! Hullun maine kasvaa entisestään kun noiden kanssa viuhdon menemään, mutta eipä siinä mitään. 

Noniin! Joko mennään?

Martti oppii pikkuhiljaa sen tärkeän tärkeän asian, etten mä ole raapimapuu. Ei se osaa vieläkään tassuttaa ihan ilman kynsiä kun se haluaa huomiota, mutta se yrittää olla hellätassuinen. Ja onhan sillä ääni... voi hyvänen aika. Eikä se ymmärrä mitä mä meinaan jos sanon, että lopeta. Tai hiljaa. Ihan outoja sanoja. Ja kuinka voisikaan, kun on ihan hirveesti asiaa.

Ruuan suhteen Martti on ihan yhtä ahne kuin ennenkin, kaikki kelpaa. Kinkkukolmioleipiä en ehkä ikinä enää osta, koska sen paketin avaaminen aiheuttaa hulluuntumisen ja Martti on levittänyt sen muihinkin. Täällä alkaa ihan hirveä härdelli, jos tuota taivaan mannaa aion syödä, eikä puhettakaan, että voisin istua alas syömään. Samoin käy kinkkupasteijan kanssa, puhumattakaan jos on ihan oikeaa kinkkua. En siis tänä vuonna paista joulukinkkua, olisin hullu ennen joulun loppumista sen jatkuvan maukumisen vuoksi. 

Tänne se leipä!! Siinon kinkkupasteijaa päällä!

Piippa elää hiljaisesti ja huomaamattomasti. Se enimmäkseen makoilee tolpannokassa, toisinaan tulee tekemään puskuhyppyjä mun jalkoihin ja kyllähän se Martin kanssa reuhaa, mutta alkaa olla siihenkin vähän väsynyt jo. Monesti mietin, että miten voi olla niin täysin erilainen kissa, niin toisenlainen kuin muut ja aivan pienestä asti. Se ottaa kyllä nykyään enemmän hellittelyjä vastaan kuin aiemmin, ei enää niin usein yritä väistää silittävää kättä ja tulee jopa syliin makoilemaan. Arka se on edelleen ja suhtautuu epäilevästi öpaut kaikkeen, mutta saahan se olla ja kokea, että on kuitenkin turvassa. 

Mamman pullaposki <3 

Uksi auki niiko olis jo!

Leevi on nykyään yrmympi. Se ei jaksa kakaraa ja Marttihan kiusaa sitä välillä ihan työkseen. Tuossa eräskin ilta se jahtas Leeviä ja paini sen kanssa niin, että viimein lösähti lattialle pitkin pituuttaan syvään huokasten, kun oli niin rankkaa. Tosin se harrastaa tuota lösähtelyä muutenkin, oon aivan huvittunut siitä miten se noin vaan kesken kävelyn päättää pötkähtää. Tai nousee ja vaivoin raahautuu 30cm ja pötkähtää taas. 

Pötkähdys

Päätän raportin tähän, koska tää juuttaan bloggeri alko temppuilemaan. Mutta lisää tulee taas jossain vaiheessa. Saatan väsätä kuvakollaasin Martin pötkähtelyistä. :D