Asioissa on monta puolta

 Alkuun olin aina surullinen, jos kissat ei tulleet ovelle vastaan kun tulin kotiin, mutta nyt olen siitä ihan tyytyväinen, ei tarvitse hätistellä pois jaloista jos kannan pakettia tai jos on helvetinkiire vessaan eikä varoa, että Leevi yrittää livahtaa käytävälle. Leevi on ainoa joka jotenkin tervehtii, se laiskasti astelee jostain nukkumasta ja istahtaa lattialle keittiön läheisyyteen sitten kun oon saanut kengät pois ja tullut peremmälle, mutta se on riehakkainta mitä siitä irti lähtee.  Joskus Marttikin ilmestyy johonkin läheisyyteen, harvemmin kuitenkin ja Piippa ei koskaan, se ei vaivaudu nousemaan meikäläisen vuoksi. Olen myös tyytyväinen, että juuri koskaan kukaan ei ole härkkimässä kun koitan tehdä käsitöitä, Lillin oli pakko aina tulla avustamaan ja sehän meinas naaman hieromista kutimeen tai vikkuukoukkuun niin, että pelkäsin sen satuttavan ittensä.  

Kuvien katselu Lillistä saa kyllä edelleen aikaan ihan kauhean surullisen olon. Ostin valokuvapaperia, että koitan printata jonkun kuvan siitä ja jos onnistuu, niin kehystän seinälle, mutta vielä ei ole sen aika, koska en halua olla aina surullinen. Tai sitten se on vaan kestettävä, mutta mielellään vähän vähemmässä määrin, kuitenkin.

Ruoka-asioiden suhteen ollaankin sitten taas nollapisteessä. Noillehan ei kelpaa mikään, ei edes raaka kana, minkä luulin olevan ihan ykkösherkku aiemman käytöksen perusteella, mutta siinäkin syypää oli Lilli, joka kiehnäs jaloissa ja pienellä äänellään esitti vaatimuksia, saaden muut himoamaan mitä ikinä Lilli nyt halusikaan. Nytpä ei napostele ketään, Piippa ei edes nuuskassut kanaa ja pojat pitkin hampain söi yhdet palaset, Leevikin vasta sitten kun kannoin sen kanapalan luokse. Raksuja nää huutaa ja ostin sellasia steriloiduille tarkoitettuja, mistä aattelin, ettei ne niin intoile niistä (ja syövät märkistä myös), mutta suurena herkkuna vetävät. Mutta koska märkäruoka ei maistu, niin mietin, että pitäskö noiden raksujen nyt sitten olla kuitenkin tuhdimpaa tavaraa, argh. Mutta näillä mennään toistaseks.

Otin Popopetiin yhteyttä, että kiinnostaisko niitä hakea isohko lasti kissanruokaa, mitä Lillin jäljiltä jäi, sen lisäksi saavat nuo, mitä oon tilannu ja mitä ei hemmetti kuitenkaan syödä. Olivat tyytyväisiä ja sanoivat, että voivat hakea kunhan löytyy joku vapaaehtoinen joka pääsee. Kiirettähän ei ole eikä sieltä nyt sitten mitään ole kuulunutkaan. Ans kattoo, saatan kysyä uudelleenkin, mutta jos menee kovin pitkälle niin ehkä koitan sitten jotain muuta kautta päästä noista eroon. 

Piippa on nyt joutunut kännykällä huidonnan kohteeksi enempi, ei kauheasti arvosta, mutta minkäs teet. Ja onhan Piippa aivan kertakaikkisen ihana kuvattava, mamman rinsessa. Pojatkin saa osansa huomiosta, mutta eivät ole ehkä ihan niin kuvauksellisia, äijät. 

 edit: Pitää näemmä katsoa tarkkaan minkä kokoisena kuvat sivulle tulee. etteivät veny sivupalkin päälle. Ennen sai laittaa minkä kokoisia kuvia vaan ja sivusto skaalasi ne sopiviksi, mutta ei enää. Huomasin. 

Rentoa menoa

 Jotenkin on jo niin paljon parempi meininki huusholliss. Viime yönä piti tosin makkarin ovi laittaa kiinni, koska jonkun piti surkeana miukua. Aikani kuuntelin ja kun se ei loppunut, niin nousin ylös katsomaan kenellä on asiaa. Piippa makoili sohvalla ja Martti tuli keittiön ovella vastaan, Leevi oli makkarissa. En ottanut tolkkua kumpi punaisista valitti, mutta koska hätää ei näyttänyt olevan, jätin kaikki makkarin ulkopuolelle. Ei näistä tiiä, ruoka oli ehkä vääränlaista tai Marttia ois leikityttänyt tai mitä nyt saattaa keksiä syyksi. 

Piippa leikkii lähes kuten pentuna ollessaan, piti kehua hurjaksi pedoksi kun se syöksyili mun vetämän lelun perässä  niin raivokkaana, ettei Marttikaan yrittänyt hyökkiä lelun kimppuun. Piippa rakasti pentuna sitä, että nakkelin lelua sängyn päälle --> lattialle --> sängyn päälle jne. Se ei ole iäisyyksiin leikkinyt sillä tavalla, mutta nytpä leikki. Se aina arkaili Lilliä, joka saattoi joskus tulla vaikka vain katsomaan, mitä härötään, mutta se riitti siihen, että Piippa lopetti leikkimisen. Jos Lilli alkoi leikkimään (no, sen leikki oli usein sitä, että se länttäs tassun lelun päälle ja piteli sen siitten siinä, tosi aktiivista) niin siihen ei mennyt kukaan härkkimään. Mamman kärttymummo kun on poissa, alkaa muiden kivat piirteet tulla paremmin esiin vissii. 

Vielä kun Piippa ja Martti löytäis yhteisen sävelen, että voisivat vaikka keskenään nukkua, saattaa kyllä jäädä haaveeksi. Yksi Piipan lempinimistä on pesumuija, koska se ei malta olla pesemättä Martin korvia. Eikä siinä mitään, mutta kun se ei lopeta ollenkaan ja sitten tulee tappelu kun Martin ajatus olis ollut nukkua yhdessä. Se onnistuu, jos Martti ei mene kiinni Piippaan, mutta jos se sen erehtyy tekemään, niin pesulle joutuu. Tässä kuva alkutilanteesta joka päättyi sitten korvapesun kautta siihen, että Martti alko pureksimaan Piippaa niin, että Piippa otti lähdöt ja Martti jäi itsekseen. Niin joo. Tuossa lököpaikassa oli tyyny. Lilli siinä aina nukkui, kukaan muu ei. Tyyny pois ja pätkä fleeceä peittämään tarranauhaa, niin siitä tuli heti suosittu paikka. Ihme sakkia. 

Paluu arkeen

 No tulihan se aamu, että herään Leevin möykkäämiseen kera jonkun oven raavinnan. Yöbuffasta oli eväät loppu ja pirskeet olleet vissii parhaimmillaan, niin pänniihän se. Pitää olla tarkempi ja toivoa, että saisin edelleen pitää makkarin oven auki, mutta aika näyttää. Sähkömattoa en ole vielä poistanut paikaltaan. Tältä se pirskeiden jälki herättyä näytti. 

Piippa on kunnostautunut riekunnassa, olen huvittunut suunnattomasti siitä, että se hyökkii Martin kimppuun, saattaa juosta päin niin, että poika heittää parit kissarullat ja hirveellä vauhdilla karkuun. Martti on ollut hieman tyrmistynyt asiasta. Osaa ne kyllä olla sievästikin, välillä. 

 

Leevi on myös palannut normaaliin aamurutiiniin, eli ruuan kerjäämiseen. Päätinkin just, että mun on aivan turha laittaa ruokaa edes tarjolle heti kun herään, vaan odottaa, että tuo saa ensin käydä kerjuulla ja sitten ilahduttaa laittamalla sitä evästä tarjolle. Leevi on niin jotenkin hellyttävä ruoka-asioiden kanssa, kun se jaksaa huolehtia, että sitä on ja sitten toisaalta kun laittaa eväät tarjolle, se tavallisesti kiltisti odottaa, että muut saa syödä ensin ja vasta sitten menee ite. Mutta on tässä kyllä sekin nähty, että kaikki kolme on yhtäaikaa yhdellä pienellä lautasella, mitä pidän ihmeenä. 

Kissavessojen kanssa olen myös reuhannut, päätin poistaa yhden käytöstä, koska se on yhdestä reunasta haljennut ja siirtää tuon automaattivessan samaan tilaan muiden kanssa. Vessojahan on nyt viisi, turhan monta kolmelle, saavat pärjätä neljällä. Tuota automaattista ei käytä kuin Martti ja sekin vain pissimiseen, mutta eipä se haittaa. Kun tuo rakkine oli tullut, niin Leevi ei sietänyt sitä ollenkaan, aina kun se harasi hiekkaa, Leevi syöksyi paikalle ja pieksi tassulla laitetta minkä kerkes. Nauroin sille niin, että meinasin tikahtua ja kielsin rikkomasta kallista laitetta. Nyt se ei enää siihen reagoi, onneksi, mutta ei se ole mieltäyt sitä myöskään paikaksi missä tarpeillaan vois käydä. 

Oon kyllä varsin ihastunut tuohon silikaattiin noin ylipäätään, en käsitä miten se voikin niin hyvin pitää hajut kurissa. Saatan ostaa sitä testiin ja tehdä yhdestä pienemmästä vessasta toisen silikaattivessan. Tykkään ajatuksesta, että tarttee siivota vain sonnat ja sitten jossain välissä vaihtaa "hiekka" kokonaan uuteen, mutta jos siitäkin tulee vain Martin pissiputka, niin aika turha se sitten minusta on. Mutta voihan sitä kokeilla.    

Puretaanpa vähän

Niin se pahin tuska alkaa helpottaa, yhtenä syynä lienee se, että työt alkoi, ei ehdi kuluttaa päiviään miettimällä kaikkea mitä on toisin ja mitä puuttuu. Kissojen käytöskin alkaa olla normaalia, Piippa veti eilen rallia niin, että ihan uuvahti, Martti on avannut sanaisen arkkunsa ja Leevi tulee pöydälle kerjäämään ruokaa. Kyttään kissojen käytöstä kuitenkin ehkä turhankin innolla, ihan hyvin niillä menee, Leevilläkin, josta eniten olen ollut huolissaan. Se on yhä se sama Jäyhä Jököttäjä, joka ei pistä pahakseen jos mamma hellyyspuskassaan suukottelee päätä ihan älyttömästi. 

Mikä tässä sitten muuttui? No ainakin se, että (toistaiseksi) oon saanut nukkua makkarin ovi auki ja yöt on menneet rauhallisesti. Leevi tulee illalla hakemaan rapsuja ja jää hetkeksi pötköttelemään viereen, sitten siirtyy muualle nukkumaan. Piippa tulee sinne joskus yön aikana, se makaa jalkopäässä sängyn reunalla aamulla kun herään. Martti kirmaa sängyn alle silloin, kun menen nukkumaan, luulee, että kissat poistetaan sieltä, mutta se ei joikaa yhtään. Jonkun kerran olen luullut Lillin hyppäävän sängylle, odotan sen tulevan kyljelle ennenko muistan, ettei se enää tule. 

Sekin on muuttunut, että olen huomannut olevani enemmän helpottunut, kuin surullinen siitä, ettei Lilliä ole. En tajunnut, millainen stressin aihe sen jatkuva sairastelu oli. Muistan kyllä miten huokasin aina kun se aloitti mun härkkimisen, kärtti huomiota kaiken aikaa ja tiesin siitä, että se voi pahoin. Lisää huokauksia kun kuulin sen oksentavan jossain ja yritin ehtiä paikalle paperin kanssa, että se sais oksennettua sen päälle. Ja kotiin tullessa tai aamulla kiersin etsimässä yrjöpaikat siivotakseni ne. Lillin takia ostin tekstiilipesurinkin, koska matot oli jatkuvasti oksennuksessa. Miten ahdisti, kun se halusi leikkiä pallonhakua ja miten se sitten usein torppas siihen, että sitä kutitti ja piti pysähtyä kesken kirmailun itseään kirputtamaan jostain, siinä sitten unohtui leikit. Mutta siltikin on ihan kamala ikävä. On ikävä kaikkia hyviä hetkiä, niitä aikoja kun se välillä voi paremmin. Ne ajat vain kävi lyhyemmiksi kaiken aikaa ja Lillin ihorikot paheni. Kutitukseen auttoi kortisoni, mutta oksentelua ja ihorikkoja se ei poistanut ja lääkäri ei mielellään olisi kortisonia pistänytkään, kun se on sitten pahaksi muuten, pitkässä juoksussa. Mutta koska se oli ainoa, joka edes johonkin auttoi, niin pistihän se. Sain kortisonia myös tablettimuodossa kotiin kokeiltavaksi, mutta se oli sellasta taistelua saada Lilli ottamaan puolikas pieni tabu, että päätin antaa olla. Kun olin saanut rakennettua niin hyvän luottamuksen meidän kahden välille, en halunnut rikkoa sitä saadakseni vain kutinan pois, kun muuhun siitä lääkkeestä ei ollut apua. 

Aiemmin Lilliä tutkittiin ja otettiin hurja määrä kokeita, tuloksena terve kissa. Tuijotin silloista eläinlääkäriä, että "Niin... mulla on terve, sairas kissa?" "Niin se on." vastasi eläinlääkäri, koska tän kuuden vuoden aikana ei kukaan keksinyt, missä vika. Silloin joskus sain myös purkillisen jotain ruokaa eläinlääkäristä, mutta siihen ei Lilli suostunut koskemaankaan. Nyt huhtikuussa sain toiselta eläinlääkäriltä ohjeeksi ostaa joko Hill's z/d-ruokaa tai sitten Royal Canin oliko se nyt sitten Feline Hypoallergenic raksuja ja syöttää sitä/niitä kahdeksan viikkoa, jolloin oireilun pitäisi poistua jos se on ruuasta kiinni. Ostin ensin mainittua märkänä ja kuivana, mutta kuivaruokahan sai aikaan karsean reaktion yörjöilyn suhteen. Sitten toista kuivaruokaa, joka ei kelvannut oikein kenellekään ja siitäkin tuli samat oireet. Pidättäydyttiin sitten pelkässä märkäruuassa, jota Lilli ihmeekseni söi ja koska se söi, niin söi muutkin. Alku näytti hyvältä ja ajattelin, että jospa tässä olisi pelastus, mutta ei se auttanut sekään, ihon oireilu hissuksiin paheni ja päätin, että jos oksentelu taas alkaa, niin siihen se kokeilu ja Lillin elämä sitten loppuu. Hetken meni lähes ilman oksennuksia, ne satunnaiset pahoinvoinnit ei kestäneet kuin päivän tai kaksi, mutta sitten tilanne hissuksiin paheni kaikin puolin. Olisin kissa-aknen kanssa tullut vielä toimeen, mutta avohaavojen kanssa en, kuten en oksentelunkaan. Oksentelu vaikutti koko laumaan lamaannuttavasti, jos Lillin hyvänä aikana purkkiaruokaa saattoi mennä viisinkin purkkia päivässä, niin huonoina aikoina pärjäsi yhdellä ja siitäkin saattoi joutua heittämään osan pois, koska muut ei syöneet, kun Lilli ei syönyt. Nyt sitten on tilanne, että mulla on kaks laatikollista z/d märkäruokaa ja pussillinen Royal Canin kuivaraksuja, jotka ei kelpaa kenellekään. Aattelin viedä ne paikallisen Esyn pakeille jonain päivänä.   

Näissä tunnelmissa tänään. Pistetään nyt vielä kuva, jossa riiviö on lähellä mammaa, yhtään enempään tuo ei kykene, mutta hyvä nonkin. Kehräyksen ääni pitää tuohon vain kuvitella, kyllä se siellä on. 

Suruaika

 Jotenkin ajattelin, että on vain minun suru, mutta kissatkin tavallaan suree. On niin uskomattoman hiljaista, että sitä on vaikea kestää. Lilli ei pitänyt ääntä, mutta sai aikaan säpinää, nyt ei tapahdu mitään. 

Nukuin yön makkarin ovi auki, kukaan ei tullut viereen, ei edes Leevi joka aina on tullut hakemaan rapsutuksensa, ennen kuin vetäytyy muualle nukkumaan. No minähän tulin sitten siitäkin surulliseksi. 

Aamulla kun heräsin, kukaan ei tullut tervehtimään. Jossain vaiheessa lähdin etsimään Leeviä, löysin sen vessasta kantokopasta ja se ei poistu sieltä kuin syömään, vähän närkkii ruokaa ja palaa takaisin. Olen antanut sen olla rauhassa, sen on varmaan vaikea käsittää, mihin sen toinen puolisko on kadonnut ja siellä kopassa on ehkä Lillin tuoksu tallella vielä. 

Yritin tuossa leikittää Piippaa ja Marttia, mutta ei se oikein lähtenyt liikkeelle sekään. Itse huomaan vain vaeltavani ympäriinsä ja ihmettelen miksi on nyt sellaiseen tarve, en ole harrastanut moista aiemminkaan. Kaipaan Lilliä seuraamaan mua kaikkialle, vaikka se oli joskus ihan tosi ärsyttävää. Nyt saa mennä vessaan ihan rauhassa, kukaan ei tule perässä. Kun Lilli tuli, muutkin tuli. 

Aina kun menin sohvalle, Lilli hyppäsi heti syliin ja kävi kerälle pöydälle nostettujen jalkojen päälle. Lillin vanavedessä tuli Piippa, joka sekin halusi syliin ja koska Paras Paikka oli varattu, se käveli rinnuksilla ja möyri siinä rapsuja hakemassa. Nyt kun menen sohvalle, Piippa ei tulekaan syliin, vaan sitä joutuu houkuttelemaan. Mutta se ei osaa mennä "limpuksi" kuten Lilli, se on tottunut makoilemaan pitkin pituuttaan ja kun se yrittää tehdä sen sylissä ja vieläpä kiepsahtaa mutkalle, niin se meinaa tippua. Martti ja Leevi ei tule syliin, Martti saattaa kyllä kävellä sylin kautta, mutta ei makaa sylissä. Tykkään kyllä itsenäisistä kissoista, jotka ei niin ihmisen seuraa kaipaa eikä jatkuvasti vaadi huomiota, mutta kyllä yksi sellainen sais olla. 

Odotan päivää, että tämä tuska helpottaa. Enää ei saa itkukohtauksia, mutta sisällä on kamala möykky, on huono olo ja mikään ei kiinnosta. 

Lilli on poissa

Kaikkien vaiheiden jälkeen Lillin maallinen vaellus päättyi tänään, kuningatar pääsi kissataivaaseen, jossa ei ole koskaan paha olla. Minun on niin paha olla, vaikea kestää tätä surun määrää. Pitäisi nostaa leukaa, että oli uskallusta ottaa tämä askel, kantaa vastuunsa loppuun saakka ja tehdä se viimeinen päätös, Lillin parasta ajatellen.  Mutta itkulle ei vaan tule loppua. Rakas. rakas karvapylly, hyvää matkaa.