Sehän on ulkokissana aloittanut elämänsä ja ehkä se vaikuttaa siihen millainen se on. Hirmuisen viisas, hirmuisen arka ja jotenkin sellanen.. henkimaailman kissa. Se elää ihan eri elämää kuin muut, täysin itsenäistä, muista riippumatonta eloa. Se nukkuu edelleen yksin, se ei mene koskaan kenenkään viereen eikä hakeudu hoidettavaksi kenenkään toimesta, vaikka itse kyllä saattaa vähän Marttia hoitaa. Mutta vain Marttia.
Se ei kaipaa myöskään ihmistä, mutta se on kuitenkin ihmisestä kiinnostunut, sen tekemisistä ja olemisesta. Jos se jotain touhuaa ja huomaa, että katson sitä, niin se tekeminen jää siihen. Se jähmettyy aloilleen ja tuijottaa. Tänään se esimerkiksi tutkaili sohvaa, ja katsoin, että mikä siellä nyt on niin kiinnostavaa. Ehkä sillä oli joku mielikuvitusjuttu menossa ja sitten se vilkaisi minuun ja jähmettyi. Katsoin sitä, katsoin pois, katsoin taas.. se vaan jökötti siinä asennossa mihin se jäi kun katseet ekan kerran kohtasi ja tuijotus jatkui. Se ei edes katso kuten muut kissat, sillä lailla tavallisesti, vaan musta aina tuntuu, että se porautuu mun aivoihin saakka sillä katseellaan, kun se yrittää vissii päätellä mitä mä oikein aion. Sitten jos nauran tai sanon jotain, se tulee mun luo ja alkaa hurista. Se ei oikeestaan anna koskeakaan, mutta hohhailee ja kiehnää johonkin lähettyvillä olevaan pystysuoraan pintaan, saatan saada silitettyä korkeintaan sen häntää. Jos kosken selkään, se painaa sen notkolleen ja väistää. Oon yrittänyt ajatella, että se kuitenkin tykkää minusta ja elämästään, koska se hyrähtää kehrämään niin herkästi. Se saattaa katsoa napottaa mua ja jos sanon sille jotain, se alkaa kehruun. Tai vaikka lepertelisin jollekin toiselle niin, että se seuraa tilannetta, se alkaa kehruun. Välillä se hyrähtää kehräämään ihan vaan nukkuessaan kiipeilypuussa. Tiedän, että kehräys voi olla merkki myös kivusta, mutta en jotenkin usko, että tuon kohdalla siitä on kyse. Se on ollut samanlainen pennusta saakka, kun vaikka Martilla kehrääminen on vähentynyt todella paljon eikä se ole vielä vuottakaan.
Ihan erikseen on sitten ne hetket kun Piippa haluaa, että sitä silitetään ja pallutellaan. Silloin se kiehnää, kurahtelee ja hurisee ja johdattaa matolle, jossa se heittäytyy kyljelleen ja keikistelee. Matolla jos on joku lelu, se kiehnää naamaansa siihen ja sitten sitä pitää silitellä ja pallutella. Valitettavasti Lilli tulee aina keskeyttämään meidän spesiaalihetken ja Piippa usein lähtee pois, vaikka en Lilliä nooteerais mitenkään. Nykyään siihen änkee myös jokapaikanhöylä Martti. Kaikkein parhaiten Piipalle saa annettua erikoishuomiota esimerkiksi vessassa, kunhan muistaa olla puhumatta. Jos yhtään alkaa lepertelemään, Lilli varmasti singahtaa paikalle.
Piippa on myös sellanen vähä totinen torvensoittaja, rutiinien suuri ystävä, siksi kai se alko häiriköimään makkarin oven kimpussa, kun tuli uusi sääntö yörutiineihin. Se ei esimerkiksi välitä juuri ollenkaan mistään herkuista. Joku kuivattu/ilmakuivattu kala on sen herkkua kyllä, mutta muut oikeestaan ei. Se ei perusta katkaravuistakaan yhtään. Se ei välitä mistään kinkuista tai makkarasta tai kissojen stickseistä. Se suhtautuu suurella epäilyksellä uusiin herkkuihin, uudesta ruuasta puhumattakaan. Ruoka ei sais sen mielestä vaihtua myöskään, se haluaa syödä tuota yhtä ja samaa tonnikalaa vissiin maailman tappiin saakka. Tarjosin tuossa pari päivää sitten Martin pentuajalta jäänyttä kissanpennun ruokaa, minkä kimppuun kaikki muut kävi ihan höperöinä, Piippa ei. Tuota tavan ruokaakin kun tarjoaa, se syö ihan vähän ja lähtee sitten pois. Se ehkä tykkäis, että ruoka tarjottas jotenkin vaikeammin, koska se ei herkkujakaan syö niin, että viskais sille eteen. Se jättää syömättä ja odottaa, että piilottelen niitä ja lähtee sitten etsimään. Se kaipaa haasteita! Jos leikitän Marttia jollain narulelulla, se ei siitä välitä, mutta kun huitasen sen lelun jonnekin kiipeilypuun korkeuksiin, se ampasee perään. Ei se sillä leiki, mutta se jostain syystä on kiva, kun sen eteen pitää taas kerran nähdä vähän vaivaa ja voi sitä vähän tassuttaa tai jopa tiputtaa lattialle. Piippa on myös ainoa, joka selvästi tykkää kiivetä tuota isoa kiipeilypuuta pitkin, muut mielellään hyppää tasolta toiselle, mutta Piippa usein kiipeää ylös asti ja ei käy tasoilla ollenkaan. Piipan fiksuudesta kertoo myös se, että se osaa (kuten Lillikin) avata partsin oven, jos se on vedetty kiinni, nojaamalla siihen. Se myös pelastaa Martin pinteestä, kun kakara ei tule sisälle ja vedän oven muka kiinni ja jätän sen sinne. Martti tulee huutamaan oven taakse ja Piippa menee aukasemaan sen sille. Lilli tekee sitä myös, mutta ei yhtä hanakasti kuin Piippa, Lilli ehkä ajattelee, ettei ole haitaksi jos rasittava kakara on hetken jäähyllä.
Piippa ei ole koskaan häiriköinyt, ei edes pentuna. Se ei ole kiipeillyt verhoissa, ei ole tiputtanut mitään, ei ole mennyt minnekään kiellettyihin paikkoihin, ei ole pureksinut mitään. Tuo ovenkahva-asia on ainoa, mistä sitä voi moittia eikä sekään ole minusta varsinaisesti mitään häiriköintiä, sillä on vaan hätä kun lauma on hajalla. Sitä ei tarvii koskaan komentaa eikä kieltää mistään. Se on niin ihana ja kiltti kissa, että sydän pakahtuu kun vain ajatteleekin. Mamman rakas hurisija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti