Mikä tässä nyt muuttui

Kun tulin kotiin tyhjän kopan kanssa, olin ihmeissäni siitä, että Martti teki saman, minkä Leevi teki, kun Lilli ei tullutkaan kotiin, se meni nuuskimaan kopan ja jäi sinne hetkeksi sisälle. Leevi tosin kävi siellä kopassa useampana päivänä ja vietti siellä pitkiä aikoja, mutta Lilli olikin sille kovasti rakas. Toinen hämmästys oli, kun menin sängylle parkumaan, että Martti hyppäsi siihen mun pään viereen, se ei ole koskaan tehnyt niin, se oli Leevin hommaa se. Kohta Martti meni yöpöydälle ja kurkki siitä nuuskien raapimistynnyrin suuntaan, Leevin vakiopaikkaan. Sanoin, että ei ole Leevi siellä. Sitten sängyn reunaa vasten nousi Piippa ja tuijotti mua jotenkin hämmästyneen näköisenä, aattelin, että pakko nousta ylös, kissat hämmentyy mun käytöksestä. Piippa meni eteiseen istumaan ja tuijotti todella pitkään ulko-ovea, totesin sille, että ei se Leevi sieltä tule. Koko illan kissat tuntui etsivän Leeviä, eikä se tietysti mikään ihme ollut.

Itsekin kuljin jotenkin levottomana sinne tänne ja jossain vaiheessa seisoin keskellä kämppää ja sanoin Martille, että mikä tässä nyt muuttuu? Koska aina jotain muuttuu. Seuraavana päivänä päätin tehdä kuolinsiivouksen. Poistin kaikki ruoka-astiat ja jätin vain yhden märkäruualle ja yhden yöllisille raksuille. Enää ei tarvinnut montaa kippoa, koska Martilla ja Piipalla ei tule koskaan taistelua ruuasta. Siirsin raapimistynnyrin makkarista olkkariin, koska ei sen päällä juuri muut viihtyneet kuin Leevi. Pienemmän tynnyrin siirsin olkkarista parvekkeelle. Otin vessasta pois yövalon, sitä ei enää tarvita, koska kukaan ei enää makaa vessan lattialla eikä tartte varoa yöllä, että potkasee kissaa. Voin jättää hiiren ja näppiksen pöydälle, kukaan ei tule makaamaan niiden päälle ja saa aikaan koneessa ihmeellisiä asioita. Enää ei tarvitse napsauttaa hellan sulaketta pois päältä, koska kukaan ei enää hypi hellan tai keittiön tasojen päälle ylipäätään. Pystyn nukkumaan makkarin ovi auki, mitä en ole tehnyt vuosiin. Martti ja Piippa ei häiriköi mun unia, Martti nyt joskus saattaa alkaa maukumaan tylsyyttään, mutta se uskoo kun joko murahdan sille tai läpsäytän kädet yhteen, käytettävä keino riippuu mun väsymyksen tilasta, jälkimmäinen on tehokkaampi. 

Tänään piti siirtää iso raapimistolppa makkariin, koska Piippa kuikuili sen näköisenä, että haluaa katsoa ulos ja se menikin heti tolpan nokkaan istumaan. Martti olisi halunnut myös, tietysti, mutta Piippa antoi tassusta, joutui kakara perumaan aikeensa.

Minä en sure Leevin kuolemaa ollenkaan samaan malliin kuin Lillin. Ehkä siksi, että se tuli yllättäen, mutta myös siksi, että olin muuten valmistautunut siihen jo kauan aikaa, koska Leevistä näki, että ikä alkaa painaa ja siksi, että en usko Leevin elämän olleen kovin mukavaa sen jälkeen kun Lilli kuoli, siedettävää varmasti ja hetkittäin ihan kivaakin, mutta jotain epäilemättä aina puuttui. Leevi laihtui viime aikoina ja ei enää ollut ihan niin reipas ja riehakas, kuin mitä se aiemmin oli. Minun kävi sitä myös sääliksi, koska Martti kurmootti usein, vaikka Leevi ei ollut sen vaatimalle pomoudelle mikään uhka koskaan, mamman pehmopoika. Välillä se toki oli leikkiä, mutta Leevihän ei Martin leikkimisen päälle koskaan ymmärtänyt, kun Martin mielestä pureminen on kivaa eikä Leevi koskaan antanut Martille takaisin, vaikka kokonsa ja voimansa puolesta olisi varmasti päihittänyt kakaran, joka loppujen lopuksi on kuitenkin aivan vellihousu. Martin mielestä en olisi saanut Leeviä juuri huomioida, Leevi ei saanut aina edes syödä rauhassa, kun Martti tuli ja työnsi sen pois kupilta, siksi niitä ruokakuppeja oli monta, Martti ei pystynyt kaikkia valtaamaan vaikka välillä yrittikin. Kaikesta huolimatta jos Martti jotain pelästyi, Leevi syöksyi välittömästi paikalle, aivan kuten se teki tyttöjenkin kohdalla. Leevi oli se lauman peruskallio ja puolustaja. Nyt tässä on jäljellä kaksi arkajalkaa, joista ei toistensa tueksi ole, ellei jotain ihmettä tapahdu. 

Tästäkin postauksesta tuli nyt kuvaton, koska en anna Googlelle lupaa evästeille, mutta onhan noita kuvia vanhoissa postauksissa. Luultavasti en enää postaile tänne mitään, onhan tämä ollut vähäistä muutenkin ja pyrin parhaani mukaan irti metasta. Että jos ei ole kannattanut pidätellä hengitystä uutta postausta odotellessa, niin nyt vielä vähemmän. Jos sellainen ihme tapahtuu, että perustan blogin muualle, tule tänne sen kertomaan, ellen sitten ole poistanut koko tiliä.

Leevi pääsi Lillin luokse

 Viime lauantaina, 30.8, joku nuorisolauma sai päähänsä paukauttaa ilotulitteen tuossa lähellä, ilmeisesti vielä ääniefektin voimistamiseksi se oli sijoitettu metalliroskikseen. Kissat sai tietysti paskahalvauksen ja kaikki ryllisti makkariin pelästyksissään. Siitä meni hetki ja älysin, että Leevi ontui vasenta takajalkaansa. Yritin sitä varovasti tutkia ja minusta mitään luita ei ollut poikki, niin ajattelin, että josko se olisi venähtänyt ja paranisi levolla. Leevi lepäsikin paljon, seuraavana päivänä näytti siltä, että jalka on jo parempi. Eilen totesin, että pakko lähteä lääkäriin, kun ontuminen aina vaan jatkuu. Lääkärissä Leevi rauhoitettiin, että lääkäri sai tutkittua jalan kunnolla ja tuomio oli musertava, eturistiside oli poikki. Asian varmisti vielä toinenkin lääkäri, ettei jäisi epäselvyyttä. Lääkäri esitti vaihtoehtoja, jotka ei olleet mitkään hyviä tässä tilanteessa, kun kyse oli 16-vuotiaasta kissavanhuksesta, joten sanoin, että Leevi päästetään nyt Lillin luokse. Niin tehtiin ja palasin taas kerran tyhjän kopan kanssa kotiin. Pitää muistella Leeviä paremmin kun on jaksamista siihen. Sen vaan sanon, että ilotulitteet saisi lailla kieltää. 

Me muutettiin!

 Olin suunnitellut muuttoa pitkään, mutta venyttänyt ja venyttänyt asiaa, koska asuinpaikka oli niin näppärä sijainniltaan. Enemmän kuitenkin vaakakupissa painoi se, etten viihtynyt asunnossa, ärsytti ettei nähnyt kuin naapuritalon ja vuokrakin nousi nousemistaan, kunnes totesin, ettei todellakaan ole enää varaa. Tarjottiin asuntoa, jossa ei ole hissiä (luhtitalo), mutta jossa on näkymä puihin ikkunoista, partsi lasitettu ja tarpeelliset palvelut vieressä, niin päätin asunnon ottaa. En ehtinyt sitä näkemään, koska edellinen vuokralainen ei ollut paikkakunnalla kun asunto jo piti ottaa vastaan ja lopputulema olikin hienoinen ylläri, jota en ala avaamaan sen enempää, asiat kuitenkin lutviutui varsin kivasti loppujen lopuksi. Itse muutostakin voisi kirjoittaa novellin, sen verran persielleen meni kaikki, mutta jääköön sekin, koska tää on kissablogi. Olin jo etukäteen, edellisestä kerrasta viisastuneena, päättänyt, että kissat muuttaa ihan ekana, kaverin ystävällisellä kyytiavustuksella. Mietin miten nakitan katit kuljetusbokseihin, mutta Leevin ja Piipan osalta se menikin ihan sujuvasti, toista oli Martin kanssa. Ei auttanut namit eikä mitkään, se katsoi ilmeellä "mua et huijaa" ja sinkosi karkuun muuttolaatikoiden syövereihin. Ei toivoakaan siis saada sitä satimeen, joten varoitin muuttomiehiä punaisesta salamasta, joka saattaa sinkoilla jaloissa ja kaksi kolmesta muutti uuteen kämppään, muuton ajaksi suljettuun huoneeseen. 

Kun muutto oli ohi, muuttomiehet kertoi Martin jääneen pienempään makkariin ja minä lähdin hoodeille loppusiivoamaan ja ennen sitä koittamaan onneani kissan kiinni saamisessa. Raasu kykötti makkarin nurkassa ja minä asettelin kuljetusboksia nenän eteen, että menepä sinne. Ei mennyt, sai hepakat ja alkoi sinkoilemaan pitkin makuuhuonetta hyppien kohti nurkkia (en tajua mikä siinä oli pointti) niin korkealle, etten tiennyt sen moiseen kykenevänkään. Tätä rallia kesti hetken, epätoivon vimmassa yritin välillä saada kissan lennosta sinne boksiin, mikä olisi saattanut jopa onnistua isommalla boksilla ja vielä paremmin jos se olisi ollut joku päältä avattava systeemi. Martti viimein väsähti niin, että vain läähätti, minä olin jännityksestä niin hermona, että kädet tärräs, asetin taas boksin kyköttävän Martin eteen ja sanoin "mene nyt sinne", ei tapahtunut mitään, varovasti koskin pyllypuolelle ja se syöksyi sinne boksiin kuin salama ja minä länttäsin luukun kiinni huokaisten helpotuksesta. Kuvittelin sen raivoavan siellä vankilassaan kun kannoin sen vessaan (koska aioin imuroida ja Marttihan pelkää sitäkin kuollakseen), mutta se oli aivan hiljaa. Kun jossain välissä aina vilkaisin sen vointia, se makoili aivan rauhallisena, kuin ei koskaan muuta olisi tehnytkään, loppu sujui hyvin ja sain viimeisenkin karvapylperön uuteen kotiin. 

Uusi asunto oli kaikille muille jännä, paitsi Leeville. Se tutki asunnon, otti sen haltuunsa ja mitään ongelmaa ei ollut missään vaiheessa. Se onkin kodinvaihtaja, niin kai se on jo tottunut, että elintila saattaa vaihtua eikä siitä kannata hötkyillä. Piippa itki alkuun ja kaikki uudet äänet, myös ne joita en edes kuullut, oli turhan jännittäviä. Martti piilotteli pari päivää sohvan alla, sitten se otti piilokseen makkarin verhon tauksen, jossa se vietti ainakin viikon, kävi vain evästämässä ja vessa-asioilla. Pari yötä annoin kissojen nukkua mun kanssa, mutta se oli taas sellaista vemmellystä, että päätin jatkaa totuttuja rutiineja ja Marttikin sai siitä heti kiinni, rutiinit on tärkeitä! Se tuli hakemaan iltanamit entiseen tapaan ja sain makkarin oven kiinni yöksi. Nyt kun muutosta on kulunut kuukausi, voisin sanoa, että alkaa olla melko normaalia. 

Piipan käytökseen on tullut sellainen uusi puoli, että se ei enää pelkää pesukoneen ääntä. Jätin tarkoituksella oven auki ensimmäisellä pyykkikerralla, koska kissojen juomapaikka sijaitsee tällä hetkellä vessassa, kiitos Leevin joka yritti rällätä painavan lasikulhon kumoon riekkuessaan. Piippa ei inahtanutkaan eikä osoittanut mitään pelon merkkejä, joten vessan ovi on edelleen ollut auki pyykätessä. 

Ei pelvoita!

Martti on ottanut mallia Leevistä kaikessa missä ei tarttis. Se aivan sumeilematta hyppii keittiön tasoille ja tassuttelee ympäriinsä kuin kuningas. Entisellä kämpällä se ei tehnyt sitä koskaan, ainakaan niin, että olisin nähnyt. Leevihän paskat nakkaa mun hätistelyistä, se hyppää pöydälle jos sitä huvittaa ja täällä välillä jää oikein patsastelemaan siihen. Jos yritän esittää pöyristynyttä ja kysyn "Kuka meni pöydälle!!?", se katsoo kuin sanoakseen "Minä." ja asiasta ei sen mielestä tartte enempää keskustella. Martti on myös alkanut raapimaan ovia, mitä se ei myöskään ole aiemmin harrastanut, nyt siis on kaksi, jotka päättää vaatia pääsyä tuulikaappiin, parvekkeelle tai vaatekomeroon raapimalla vimmaisesti kyseistä ovea. Joku jännäpaniikki Marttiin on kuitenkin jäänyt, se ei tykkää luhtikäytävältä kuuluvista äänistä, se kipittää muristen eteiseen ja sitten jonnekin piiloon. Se ei myöskään tykkää kun vedän takkia päälle, sinkoaa aina karkuun, mikä on minusta hieman erikoista. Vanhat pelot on edelleen jäljellä, ei kestä siivouskaapin oven avausta eikä muovipussien avauksesta syntyvää ääntä, varsin traumaattinen tapaus koko kissa. Onneksi se nauttii selvästi siitä kun välillä näkee jonkun tirpan, se on niitä nähnyt viime vuosina vain Youtubesta, raasu. 

Alkaa helpottaa

No worries.

Siinä hän pönöttää, häpeilemättä.

Mattoja pitää hankkia, laminaatti (vihaaaaaaan laminaattia) on karmea lattiamateriaali, kissoilla tassut sutii niin, että varsin näppärä Piippakin lipesi kun yritti hypätä raapimapuuhun ja se sähköistää niin, että kaikki saa räpsyjä kaiken aikaa. Niin ja se meteli mikä syntyy, jos mitään tipahtaa laminaatille, olin jo unohtanut sen edellisen kämpän vinyylilattia ihanuudessa, mutta ekan kerran namuja nakellessa se kyllä palautui mieleen varsin elävästi. Näillä nyt mennään ja yritetään. 

Vuosien jälkeen

Ei, korona-aika ei ole vaikuttanut kirjoitteluun mitenkään, ihan vaan laiskuus. Maata mullistavia asioita ei ole tapahtunut, kaikenlaista pientä toki, mutta pääasiassa nekin on jo kerrottu aiemmin. Kesän lämpö ja välillä hemmetin helle on koetellut lähinnä henkilökuntaa, joka havainnoi, että kissojen ruokailussa (sehän se on pääasia ollut jo vuodesta 2014) tapahtuu sellainen ihme, että ruoka ei maistu ja eihän se maistu, kun ei kuluta, kaikki helteiset päivät menee maatessa milloin missäkin. Kun viilenee, alkaa evästä taas kulumaan normaalisti. 

Kissoilla ei edelleenkään ole pääsyä makkariin öisin, koska Leevi ei pääse tavoistaan vaan jollottaa ja raapii ovia tylsyyksissään joskus aamuyöstä. Viimeisin sähkömattokin sanoi sopimuksen irti enkä löytänyt uutta, niin laitoin piikkimaton (sen jonka päällä ihmiset makaa kun se tekee kuulema hyvää verenkierrolle, tehköön, minusta se on kidutusväline) oven eteen ja virittelen siihen illalla sitten esteet sivuille niin, ettei kissat pääse ovea raapimaan, on toiminut ihmeen hyvin. 

Leevistä on tullut varsin läheisyyskaipuinen, mitä se ei aiemmin ole ollut. Ehkä se alkaa olla vanha? Se ei edelleenkään välitä Piipan ja Martin seurasta, ehkä vielä aiempaa vähemmän. Joskus se Piipan kanssa rällää ja jahtaa sitä kuten Lilliä aikoinaan ja aivan kuten aikoinaan riehaantuu liikaa pyllyasioista ja saa Piipan parkumaan kun pureutuu kiinni. 

Martti juttelee edelleen kovasti ja on viisastunut viimein joissain asioissa, ihmeekseni se tuntuu ymmärtävän puhetta. Iltarutiineihin kuuluu makkarin oven sulkeminen ennen kissojen iltanamirientoja, Martti aina ryllistää makuuhuoneeseen ja sitten minä seison ovella ja sanon "Tule tule!" mihin Martti vastaa naukaisulla ja katsoo silmiin samalla kun kävelee makkarista pois. Se kontaktin otto on joka kerta ilo ja hämmästys vaikka toistuu päivästä toiseen. Se ymmärtää myös kun sanoo "ei nyt" jos se tulee huomiota vaatimaan huonona hetkenä. Varmaan muitakin ihmeellisiä ymmärryksen hetkiä sillä on, mutta nämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen. Riiviö se on edelleen, ei tykkää olla sylissä eikä pideltävänä, mutta mitäpä siitä, saahan sitä olla sellainen. Kyllä mä sen syliin aina välillä otan, että huomaa ettei se maailmaa kaada ja on se sen verran älynnyt asiasta, ettei tartte singahtaa karkuun kun lasken lattialle. Häntä kyllä ruoskii närkästyksestä, mutta rapsut on kuitenkin niin ihania, että jää hengailemaan jalkoihin niiden toivossa. 

Piippa on Piippa, sen kohdalla ei ole tapahtunut mitään muutoksia. Se viihtyy edelleen enimmäkseen yksin, mutta sietää Marttia paremmin jos Martti vain malttaa olla pesemättä sitä ja toisaalta jos se ite malttaa vastustaa vimmaa putsata Martin korvat. Nämä asiat jos loksahtaa kohdilleen, tuloksena on tämä tilanne. 

Lilli on jatkuvasti edelleen mielessä, mitä se tekisi ja miten se olisi. Tässä yks päivä tajusin, että hellan nappulat on saaneet olla rauhassa (laitan silti sulakkeista hellan ja uunin pois päältä aina kun en käytä) ja jääkaapin ovi ei ole ollut kertaakaan auki sen jälkeen kun Lilli siirtyi kissaenkelien kerhoon. Toisaalta täällä ei ole enää vedetty hillittömiä ralleja, vedetty pataan leluja ja kukaan ei keksi mitään jännää tai kokeile onneaan vaikka jonnekkin kiipeämisessä. Lillin viisautta on kova kova ikävä, mutta toisaalta oma elämä on helpompaa, kun ei tarvitse jatkuvasti murehtia sen vointia.

Tämmöstä tänne, lepposaa kissaelämää.

Kissain ajantaju

 En ole hirveästi ajatellut, että kissoilla on joku käsitys ajasta. Paitsi nyt olen. Sen huomaa siitä, kun käy töissä ja tulee kotiin. Jos tekee alle 8 tunnin päivän, ovella ei ole ketään vastassa. Jos tekee normaalin 8 tuntia, ovella ollaan vaihtelevasti tervehtimässä, ei ehkä kaikki, mutta joku sentään. Jos on pidempään poissa, kuten tänään, ovella on sellainen ryllistys, että jopa Piippa meinaa tulla käytävälle saakka. Samoin jos en lataa ruokaa illalla, vaan katson, että sitä on ja pärjäävät kyllä aamuun. Leevi ilmeisesti ymmärtää, että kun makkarin ovi sulkeutuu, ei tarjoilijaa näy iäisyyksiin ja se alottaa melkoisen jollotuksen ilmaistakseen paheksuntansa moisesta piittaamattomuudesta eväiden riittävyydestä aamuun saakka. Leevillähän on myös se tapa, että jos mun kotiin tullessa on evästä vielä kupissa, se käy äkkiä syömässä sen pois, että voi sitten ilmaista kuolevansa nälkään. Sillä nyt ei ajantajun kanssa ole mitään tekoa, mutta kertoo, jos ei viisaudesta, niin sitten oveluudesta. Joka sekin on ehkä viisautta. 

Ihan toinen asia on Piipan sylikissuus. Se on aiemmin ollut harvinaista herkkua, että Piippa on kiivennyt syliin, mutta nykyään se tekee sitä päivittäin ja toisinaan monta kertaa. Tänäänkin, se söi muiden kanssa kun tulin kotiin (herraisä, meni lähes kolme pussia ruokaa, mikä on sekin pieni ihme) ja sitten vähän peseytyi ja hiippaili syliin. Oli vaan, hurisi ja kuolasi. Mua alko jo vähän naurattaa ja kerroin, etten kyllä kovin kauan jaksa kannatella sitä. Sitten yhtäkkiä se sai läheisyydestä tarpeekseen ja lähti. Mun pitää joku kerta kokeilla sietääkö se kantopussia, kuten Lilli. Jäis kädet vapaaksi rapsuttaa, se on muuten aika hankalaa koittaa pidellä ja samaan aikaan rapsuttaa päästä. 

Martin lempilelu

 

Tasaista menoa

 Edelliseen postaukseen viitaten, Popopet haki eväät ja siinä odotellessa löysin lisääkin evästä, kaikki kelpasi heille. 

Täällä meni pitkään niin, ettei tarvinnut makkarin ovelle viritellä sähkömattoa päälle, mutta tuossa ehkä pari viikkoa sitten Leevi keksi, että täähän ei toimi, raaaaavitaan! Ja huuuudetaan! Koska nälkäkuolemaaaarrgghh! Singahdin aika vauhdilla ulos ja paristo paikoilleen, eikä kukaan käynyt kokeilemassa onneaan, muistavat hyvin mitä se vilkkuva valo oven edessä meinaa. Kokeilin sitten parin yön jälkeen taas jättää sen pois päältä, kunnes heräsin taas Leevin meuhkaamiseen oven kimpussa. Pakko kai se on jättää taas käyttöön, mutta pieni pahahan se on siitä, että saan nukuttua. 

Martin kanssa ollaan nyt hieman edistytty siinä, että sitä saa käpistellä enemmän. Ei se edelleenkään tykkää olla sylissä, mutta sietää nostelun paremmin ja silmät ei leviä teevadin kokoiseksi vaikka kurmuutan sen massua kun oon kissan vipannut selälleen käsivarsille. Eikä se hysteerisenä räpistele, kun käännän sen laskeakseni maahan. Toki sitä pitää aina hirmuisesti kehua sen jälkeen. Ehkä tässä jonain päivänä sais leikattua kynnetkin, mutta toisaalta olen ajatellut, että mitä turhaa, koska ne ei ole päässet missään vaiheessa tässä vuosien saatossa niin pitkiksi, että niistä ois sille haittaa ja minuun tai huonekaluihin tms. se ei kynsiään käytä. 

Piippa ja Leevi on kuten aina ennenkin, ei mitään muutosta... tai no Piippa on ehkä aiempaa vaativampi jos sen alkaa tehdä mieli herkkuja. Se möykkää siihen malliin, että siihen on myönnyttävä. Se onneksi tyytyy varsin vähään (tosin sille ei kelpaa juuri koskaan muu kuin ilmakuivattu vaalea kala), parilla namilla sen herkkuhimo on kuitattu. 

Ruokien suhteen ollaankin sitten saikattu taas melkoisesti. Kelpaa, ei kelpaa, kelpaa, ei kelpaa.  Olen tässä ymmärtänyt viimein, että näähän on märkäruuan suhteen varsin vaihtelunhaluisia. Lillin aikaan ei vaihtelua ollut, mutta se ei Lilliä haitannut ja muut söi, koska sekin söi.  Tässä on nyt ollut ruokia, joista oon aatellut, että ei kelpaa ei, mutta kaikki on menneet kun olen vaihdellut niitä enkä anna kuin yhtenä päivänä yhtä lajia. Sen vuoksi esimerkiksi 400g purkit on turhuutta, koska nää ei vedä enää sellasta määrää päivässä. Piipan kohdalla olen ollut huomaavinani sellasenkin, että se tyrmistyy jos ruokaa on liikaa. Syö, mutta syö paremmin jos sitä on vähemmän. Outo elukka. Kuvaruuan kanssa sen sijaan ollaan todella kranttuja ja olen tyytynyt siihen, että meillä syödään vain Acanan Regionals Pacificaa.

Ihan pikkiriikkisen on ollut sellainenkin ajatus, että oispa kiva jos ois se neljäskin kissa, mutta onneksi Martti on kuspo kissaksi, niin sen takia en sitä neljättä uskalla harkitakaan, Martti riepottais sen raukan kuitenkin niin, että se kasvais araksi. Tai jos ois kyse aikuisesta, niin saattas syntyä kunnon kissatappelu. Ja mä vähän harkitsen myös pienempää asuntoa, joten siksikään ei. 

Tähän loppuun todistusaineistoa siitä, että osaa ne olla joskus, jotenkin, yhdessäkin. Leevi ja Piippa tosin usein nukkuu päivällä mun sängyllä, ei tokikaan kiinni toisissaan, mutta yhdessä kuitenkin. 

  

Asioissa on monta puolta

 Alkuun olin aina surullinen, jos kissat ei tulleet ovelle vastaan kun tulin kotiin, mutta nyt olen siitä ihan tyytyväinen, ei tarvitse hätistellä pois jaloista jos kannan pakettia tai jos on helvetinkiire vessaan eikä varoa, että Leevi yrittää livahtaa käytävälle. Leevi on ainoa joka jotenkin tervehtii, se laiskasti astelee jostain nukkumasta ja istahtaa lattialle keittiön läheisyyteen sitten kun oon saanut kengät pois ja tullut peremmälle, mutta se on riehakkainta mitä siitä irti lähtee.  Joskus Marttikin ilmestyy johonkin läheisyyteen, harvemmin kuitenkin ja Piippa ei koskaan, se ei vaivaudu nousemaan meikäläisen vuoksi. Olen myös tyytyväinen, että juuri koskaan kukaan ei ole härkkimässä kun koitan tehdä käsitöitä, Lillin oli pakko aina tulla avustamaan ja sehän meinas naaman hieromista kutimeen tai vikkuukoukkuun niin, että pelkäsin sen satuttavan ittensä.  

Kuvien katselu Lillistä saa kyllä edelleen aikaan ihan kauhean surullisen olon. Ostin valokuvapaperia, että koitan printata jonkun kuvan siitä ja jos onnistuu, niin kehystän seinälle, mutta vielä ei ole sen aika, koska en halua olla aina surullinen. Tai sitten se on vaan kestettävä, mutta mielellään vähän vähemmässä määrin, kuitenkin.

Ruoka-asioiden suhteen ollaankin sitten taas nollapisteessä. Noillehan ei kelpaa mikään, ei edes raaka kana, minkä luulin olevan ihan ykkösherkku aiemman käytöksen perusteella, mutta siinäkin syypää oli Lilli, joka kiehnäs jaloissa ja pienellä äänellään esitti vaatimuksia, saaden muut himoamaan mitä ikinä Lilli nyt halusikaan. Nytpä ei napostele ketään, Piippa ei edes nuuskassut kanaa ja pojat pitkin hampain söi yhdet palaset, Leevikin vasta sitten kun kannoin sen kanapalan luokse. Raksuja nää huutaa ja ostin sellasia steriloiduille tarkoitettuja, mistä aattelin, ettei ne niin intoile niistä (ja syövät märkistä myös), mutta suurena herkkuna vetävät. Mutta koska märkäruoka ei maistu, niin mietin, että pitäskö noiden raksujen nyt sitten olla kuitenkin tuhdimpaa tavaraa, argh. Mutta näillä mennään toistaseks.

Otin Popopetiin yhteyttä, että kiinnostaisko niitä hakea isohko lasti kissanruokaa, mitä Lillin jäljiltä jäi, sen lisäksi saavat nuo, mitä oon tilannu ja mitä ei hemmetti kuitenkaan syödä. Olivat tyytyväisiä ja sanoivat, että voivat hakea kunhan löytyy joku vapaaehtoinen joka pääsee. Kiirettähän ei ole eikä sieltä nyt sitten mitään ole kuulunutkaan. Ans kattoo, saatan kysyä uudelleenkin, mutta jos menee kovin pitkälle niin ehkä koitan sitten jotain muuta kautta päästä noista eroon. 

Piippa on nyt joutunut kännykällä huidonnan kohteeksi enempi, ei kauheasti arvosta, mutta minkäs teet. Ja onhan Piippa aivan kertakaikkisen ihana kuvattava, mamman rinsessa. Pojatkin saa osansa huomiosta, mutta eivät ole ehkä ihan niin kuvauksellisia, äijät. 

 edit: Pitää näemmä katsoa tarkkaan minkä kokoisena kuvat sivulle tulee. etteivät veny sivupalkin päälle. Ennen sai laittaa minkä kokoisia kuvia vaan ja sivusto skaalasi ne sopiviksi, mutta ei enää. Huomasin.