En ole hirveästi ajatellut, että kissoilla on joku käsitys ajasta. Paitsi nyt olen. Sen huomaa siitä, kun käy töissä ja tulee kotiin. Jos tekee alle 8 tunnin päivän, ovella ei ole ketään vastassa. Jos tekee normaalin 8 tuntia, ovella ollaan vaihtelevasti tervehtimässä, ei ehkä kaikki, mutta joku sentään. Jos on pidempään poissa, kuten tänään, ovella on sellainen ryllistys, että jopa Piippa meinaa tulla käytävälle saakka. Samoin jos en lataa ruokaa illalla, vaan katson, että sitä on ja pärjäävät kyllä aamuun. Leevi ilmeisesti ymmärtää, että kun makkarin ovi sulkeutuu, ei tarjoilijaa näy iäisyyksiin ja se alottaa melkoisen jollotuksen ilmaistakseen paheksuntansa moisesta piittaamattomuudesta eväiden riittävyydestä aamuun saakka. Leevillähän on myös se tapa, että jos mun kotiin tullessa on evästä vielä kupissa, se käy äkkiä syömässä sen pois, että voi sitten ilmaista kuolevansa nälkään. Sillä nyt ei ajantajun kanssa ole mitään tekoa, mutta kertoo, jos ei viisaudesta, niin sitten oveluudesta. Joka sekin on ehkä viisautta.
Ihan toinen asia on Piipan sylikissuus. Se on aiemmin ollut harvinaista herkkua, että Piippa on kiivennyt syliin, mutta nykyään se tekee sitä päivittäin ja toisinaan monta kertaa. Tänäänkin, se söi muiden kanssa kun tulin kotiin (herraisä, meni lähes kolme pussia ruokaa, mikä on sekin pieni ihme) ja sitten vähän peseytyi ja hiippaili syliin. Oli vaan, hurisi ja kuolasi. Mua alko jo vähän naurattaa ja kerroin, etten kyllä kovin kauan jaksa kannatella sitä. Sitten yhtäkkiä se sai läheisyydestä tarpeekseen ja lähti. Mun pitää joku kerta kokeilla sietääkö se kantopussia, kuten Lilli. Jäis kädet vapaaksi rapsuttaa, se on muuten aika hankalaa koittaa pidellä ja samaan aikaan rapsuttaa päästä.
 |
| Martin lempilelu |
